Vauvanpeitto

Nuori äiti sai sähköhoidosta apua Rauhan päärakennuksessa.

80-luvun alussa olin nuori äiti. Synnytyksen jälkeen minulle tuli pakkoajatus, johon liittyi masennus. Pakkoajatus oli niin voimakas ja masennus niin vaikea, että lääkkeet ja keskustelu eivät auttaneet. Olin nurkkaanajettu ja tunsin, että kukaan ei ymmärrä, miten paha olo minulla on.

Otin yliannoksen lääkkeitä ja soitin miehelleni. Pyysin, että hän tulee hoitamaan lasta ja soittaa ambulanssin. Se oli hätähuuto. Jouduin ensin vatsahuuhteluun ja sen jälkeen pääsin sairaalaan turvaan.

Ensimmäinen ilta osastolla oli järkytys. Se oma tilanne järkytti, itsemurhayritys. Olin halunnut, että muut ymmärtävät, että minulla on paha olla. Minulla diagnosoitiin synnytyspsykoosi.

Osasto tuntui turvalliselta, se oli rauhallisen tuntuinen ympäristö. Se oli vanhassa talossa, päärakennuksessa. Samassa huoneessa oli vähän minua nuorempi tyttö. Huomasin, että myös hänellä oli pakko-oireinen häiriö. Hänellä se oireili niin, että bakteerien pelossa hän pesi käsiään jatkuvasti. Hänen kätensä olivat aivan rikki. Hoitaja kävi usein huoneessa sanomassa, että älä pese, kaikki on ihan kunnossa.

Muiden potilaiden kanssa pelattiin korttia, mikä on lempiajanvietteeni. Aika paljon juteltiin keskenämme. Käytiin porukassa kävelemässä, muuten ei saanut itseään liikkeelle. Telkkariakin katseltiin, Pirkka-Pekka Peteliusta ja muita. Sitä tekee mieli katsella, että on edes jotain hauskaa.

Sairaalassa oli myös elokuvateatteri. Yhden nuoren miehen kanssa kävimme elokuvissa, tutustuimme ja vietimme aikaa yhdessä. Kaikki potilaat olivat kuitenkin eri paikoista, emme pitäneet yhteyksiä myöhemmin.

Hyvin nopeasti halusin lähteä käsitöihin. En muista, mitä tein, se aika on sumuista. Ompelutöitä kumminkin. Kävin siellä ihan jatkuvasti. Käsityöt ovat olleet minulle hengissäpitävä voima. Opin jo 5-vuotiaana itsekseni neulomaan.

Lääkkeitä kokeiltiin, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Tuntui, että terveys ei lähde kohenemaan. Oleminen oli epätoivoista, että tännekö nyt jään. Ei voinut kuvitella, että olisin pärjännyt kotona. Hävetti ihan kauheasti. Että nyt kaikki sukulaiset kuulee eikä ymmärrä, että tällaista voi olla. Ja on se vieläkin niin, että ei kaikille viitsi kertoa.

Yhtenä päivänä lääkäri kutsui juttusille ja ehdotti, että voitaisiin kokeilla sähköhoitoa. Hän sanoi, että sitä ei ole nykyään paljon käytetty ja siitä saa kieltäytyä. Minä olin, että ilman muuta!

Sähköhoito tehtiin omassa huoneessani. Mukana oli lääkäri ja kaksi hoitajaa. Myös opiskelija kysyi, saako hän tulla. Annoin luvan.

Se oli pelastukseni. Masennus alkoi helpottaa, rupesin pärjäämään pakkoajatusten kanssa. Maailma alkoi näyttää valoisammalta, huomasin kauniit metsät ja järven.

Olin sairaalassa joitakin kuukausia. Rauhan käsitöistä ostin vauvalleni kauniin tilkkupeiton, joka on vieläkin tallessa.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.