Hoidot kartalla

Ilmakuva Rauhasta vuoden -57 jälkeen. Kuva: Yksityinen albumi. Grafiikka: Jarmo Wideman.
Rauhan kartta 30-luvun loppupuolella, jolloin Alatalo-rakennusta ei vielä ollut. Kuva: Yksityinen albumi. Grafiikka: Jarmo Wideman.

1) Pakkopaita

Päärakennuksen edessä oli puisto. Siinä kävi ulkoilemassa potilaita, joilla hihat oli kiinni selän takaa. Mie kysyin isältä, miks niihen käet on kiinni? ”No, ne huitoot nii paljon”, isä sanoi.

Hoitajan poika, 40-luku

Pakkopaita esti potilasta vahingoittamasta itseään ja muita, mutta oli epämiellyttävä ja vihattu vaate. Paitaa käytettiin paljon ennen 1950-lukua, jolloin keksittiin ensimmäiset varsinaiset psyykenlääkkeet. Lääkkeiden myötä pakkokeinojen käyttö alkoi vähentyä.

Rauhan sairaalan vanhan päärakennuksessa siivessä tehtiin malariahoitoja kuppapotilaille. 1940-luvulla pihalla ulkoiltiin myös pakkopaidoissa. Kuva: Hanna Koikkalainen.

2) Malariahoito

Olli oli Viipurista, parturi ammatiltaan. Hän leikkasi isän ja miun tukat, hänelle annettiin kolikoita ja hän kävi ostamassa kylältä pilsneriä. Olli piti usein nuotiota rannalla. Hän sanoi kaikesta, että kyllä tää on saastasta, kyllä on saastasta. Mie kysyin isältä, miksi Ollista kaikki on saastasta. ”Ollilla on aivojenpehmennystauti,” isä sanoi ja tarkoitti kuppaa. Ollille oli tehty malariahoito, ne tehtiin päärakennuksen vasemmassa siivessä. Isä oli mukana niissä hoidoissa. Rankkaa se oli.

Hoitajan poika, 40-luku

1800-luvulla neurosyfilis eli aivokuppa oli yleisin tautiryhmä mielisairaaloissa. Vielä 1930-luvulla sitä sairasti 12,6 prosenttia Rauhan potilaskunnasta.

Korkean kuumeen havaittiin auttavan kuppaan. Malariahoidossa potilaaseen tartutettiin malaria ja tämän annettiin kärsiä 10-16 kuumekohtausta, minkä jälkeen potilaalle annettiin parantavaa kiniiniä. Hoidetuista kolmannes tuli työkykyisiksi. Kolmannekseen hoito ei vaikuttanut, ja 10 prosenttia kuoli.

Penisilliinin keksiminen 40-luvulla syrjäytti malariahoidon ja lopulta neurosyfiliksen.

Tässä uudisrakennusten väliin jäävässä päärakennuksen siivessä sijaitsi levottomien naisten osasto. Alakerrassa oli yksi sairaalan saunoista. Kuva: Hanna Koikkalainen.

3) Lääkehoito

Kun olin pieni tyttö, kävimme perheen kanssa saunassa sairaalan päärakennuksen alakerrassa. Rakennuksen oikeassa siivessä oli levottomien naisten osasto. Aina kun menimme iltaisin saunaan, sieltä kuului huutoa, sellaista tuskaista valitusta. Se huuto loppui vasta, kun tuli Largactil.

Hoitajan tytär, 30-luku

Ensimmäinen psykoosilääke klooripromatsiini eli Largactil keksittiin 50-luvun alkuvuosina. Sitä on verrattu penisilliiniin, toisaalta sitä on nimitetty kemialliseksi lobotomiaksi. Joka tapauksessa Largactil aloitti merkittävän muutoksen, lääkehoidon aikakauden, ja syrjäytti nopeasti vanhat hoidot kuten lobotomian.

Largactilin ikävä sivuvaikutus oli, että se herkisti voimakkaasti auringolle. Lääkeyhtiöt lahjoittivat sairaaloille hattuja, joita alettiin kutsua larkkuhatuiksi.
Insuliinisali sijaitsi tässä Alatalon siivessä kanttiinin yläpuolella. Samassa -57 valmistuneessa rakennuksessa oli leikkaussali. Rakennus on nyt jo purettu. Tällä paikalla on nyt nurmikenttä. Vieressä on uusi valkoinen hotellirakennus. Takana ylärinteessä on vanha sairaalarakennus Setälä. Kuva: Yksityinen albumi.

4) Insuliinihoito

Kevään ensi kukat olivat juuri puhjenneet, kun väsynein mielin astelin tänne ennestään tuntemaani sairaalaan, jonne taas mieli masentuneena jäin. Kukista ja kauniista maisemista oli rikas luonto, mutta kuitenkin täällä elämä vaihtui ensin tuskiin ja kyyneliin.

Mutta tohtoritpa päättivät yhdessä, että insuliinihoito on tälle mammalle paras hoitotapa. Kun siellä shokissa lepäilin, niin kaikki turhat ajatukset ja pelot jäivät kylvettäjän luo kylpyammeeseen. Aika kului nopeasti valoisassa insuliinisalissa. Ensin oli pelko, ettei tuota shokkaamista taida kestää väsynyt ihminen, mutta se oli turhaa mielikuvitusta vain. Kun kello 07 aamulla riensimme neljän hengen voimalla osasto 16:een hoitoon, se oli kuin kyläreissu vain.

Toivon kaikkea hyvää sairaalan tohtoreille ja henkilökunnalle.

Nimimerkki Hilima, Potilaslehti Pilke, 1960

Insuliinihoito aloitettiin Rauhassa 1940. Tutkimusten mukaan jopa kaksi kolmannesta hoidetuista hyötyi hoidosta väliaikaisesti. Tehoa on kuitenkin selitetty psykologisilla tekijöillä, kuten kuolemanvaaran tai yksilöllisen hoivan terapeuttisuudella. Psyykenlääkkeiden yleistyessä insuliinihoito lopetettiin.

Leikkaus Rauhassa. Rauhaan valmistui leikkaussali 1957, mutta se oli käytössä vain lyhyen aikaa. Lobotomiat lopetettiin samana vuonna. Kuva: Etelä-Karjalan museo.

5) Lobotomia

Muistan, kun täällä käveli miespotilaita, joilla oli ohimossa kuoppa. Naisiakin varmaan oli, mutta heistä ei erottanut, kun kaikilla oli pitkät hiukset.

Huhuja niistä leikkauksista kuultiin, eihän sellaset salassa pysy. Äiti kysyi isältä, että millasta se lobotomia on. Isä kertoi, ja myö tietysti kuultiin.

Se tehtiin paikallispuudutuksessa, ohimo avattiin. Hoitajien piti olla kiinni pitämässä. Sitten kun operaatio tehtiin, kiinnipitämistä ei enää tarvittu. Leikkauksen jälkeen potilaan luona piti olla yötä päivää päivystäjä.

Hoitajan poika, 40-luku

Vuonna 1949 lääketieteen Nobel myönnettiin Egas Monizille, joka oli kehittänyt mullistavan leikkaushoidon mielisairauksien hoitoon. Palkittu keksintö otettiin toiveikkaana käyttöön.

Olin sairaanhoitajaoppilaana mukana lobotomialeikkauksessa Rauhassa. Potilaalla oli tunne, epämiellyttävä oire, että hänellä on rotanpesä kurkussa. Leikkaus tehtiin paikallispuudutuksessa.

Mieshoitaja piteli potilasta päästä. Leikkauksen aikana hän puhui potilaalle ja kysyi, joko Aarne rotanpesä lähti. Kyllä lähti, vastasi Aarne.

Hoitaja, 50-luku

Koska Rauhassa ei ollut omaa leikkaussalia, lobotomiat tehtiin Tiurun leikkaussalissa, joka sijaitsi matalassa siivessä ikkunat pihalle päin. Kuva: Marleena Liikkanen

Rauhassa lobotomia kuului hoitovalikoimaan 1954-57. Leikkaukset tapahtuivat Tiurun sairaalan leikkaussalissa ja ne suoritti neurokirurgi Tapio Törmä Helsingistä. Koska neurokirurgeja ei ollut joka puolella, maakuntasairaalat jaettiin Helsingissä toimineille kirurgeille.

Ensimmäisenä vuonna Rauhassa leikattiin 32 potilasta, joista 6 kuoli. Yhteensä lobotomioita suoritettiin Rauhassa 80.

SPR:n sairaalasta joku hoitaja tuli aina mukaan, hoiti instrumentit ja avusti. Mentiin tavallisesti lauantaina iltajunassa, yövyttiin sairaalassa ja aamulla leikattiin 2-3 leikkausta. Ehkä joka toinen kuukausi käytiin. Iltajunassa takaisin ja maanantaiaamuna normaali työpäivä. Se oli sunnuntaityötä juu, josta sai pienen korvauksen. Lobotomia oli yksi leikkaus muiden joukossa. Ei se umpisuolileikkausta kummempi leikkaus ollut.

Kyllä niitä useampi kymmenen tuli sentään tehtyä. Mutta se, mikä niiden tulos oli, se jäi leikkaajalle epäselväksi. Se jäi niiden psykiatrien vastuulle katsoa, miten siitä potilas hyötyi.

Se on kuin amputaatio. Aivokudoksen vaurioittaminen. Nämä psyykenlääkkeet, vaikka niitä joudutaan paljon käyttämään, niin ne on sentään parempia kuin tämmöinen toimenpide.

Neurokirurgi Tapio Törmä Ylen dokumentissa Hulluuden historia

Rauhaan rakennettiin leikkaussali vuonna 1957, mutta jo samana vuonna leikkaukset lopetettiin. Suomessa leikkauksia jatkettiin 60-luvun lopulle.

Sähköhoitoa annettiin myöhemmin potilaan omassa huoneessa, esimerkiksi tässä Rauhan päärakennuksessa ja alempana kuvissa olevassa Setälässä. Kuva: Hanna Koikkalainen.

6) Sähköhoito

Yksi muisto, jota kannan koko elämäni mukanani, oli potilas Eeva H. Parikkalasta. Tein hänestä potilaskertomuksen. Eeva oli 60-vuotias ja oli saanut 1943-56 aikana yli 500 sähköshokkia. Hän pelkäsi vapisten noiden päivien palaavan takaisin. Itkimme molemmat häntä lohduttaessani.

Hoitajaopiskelija, 50-luku

Sähköhoito tuli Rauhaan 1944 ja nousi nopeasti pääasialliseksi hoitomuodoksi. Se oli halpa ja helppokäyttöinen menetelmä. Jos volttimäärä oli liian pieni, potilas ei menettänyt tajuntaansa eikä muistiaan, vaan tunsi kovan sähköiskun. Vasta 60-luvulla sähköä alettiin antaa nukutuksessa.

Asiantuntijan mukaan 500 sähköshokkia kuulostaa epätodennäköisen suurelta määrältä, mutta alan tutkimuksessa on mainittu yksittäisiä henkilöitä, joille shokkeja on annettu jopa tuhat.

Osa potilaista pelkäsi kovasti sitä sähköhoitoa. Lääkärit tekivät päätöksen, kenelle se annetaan. Hoitajat antoivat hoidon.

Hoitajan poika, 40-luku

Jossain vaiheessa sähköhoitoa vieroksuttiin mutta se on edelleen toimiva ja käytössä oleva hoitomenetelmä.

Lääkkeitä kokeiltiin, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Oleminen oli epätoivoista, että tännekö nyt jään.

Yhtenä päivänä lääkäri kutsui juttusille ja ehdotti, että voitaisiin kokeilla sähköhoitoa. Hän sanoi, että sitä ei ole nykyään paljon käytetty ja siitä saa kieltäytyä. Minä olin, että ilman muuta!

Sähköhoito tehtiin omassa huoneessani. Mukana oli lääkäri ja kaksi hoitajaa. Myös opiskelija kysyi, saako hän tulla. Annoin luvan.

Se oli pelastukseni. Masennus alkoi helpottaa, rupesin pärjäämään pakkoajatusten kanssa. Maailma alkoi näyttää valoisammalta, huomasin kauniit metsät ja järven.

Nainen, 80-luku

Setälä 2018. Kuva: Hanna Koikkalainen.