1) Pakkopaita
”Päärakennuksen edessä oli puisto. Siinä kävi ulkoilemassa potilaita, joilla hihat oli kiinni selän takaa. Mie kysyin isältä, miks niihen käet on kiinni? ”No, ne huitoot nii paljon”, isä sanoi.”
Hoitajan poika, 40-luku
Pakkopaita esti potilasta vahingoittamasta itseään ja muita, mutta oli epämiellyttävä ja vihattu vaate. Paitaa käytettiin paljon ennen 1950-lukua, jolloin keksittiin ensimmäiset varsinaiset psyykenlääkkeet. Lääkkeiden myötä pakkokeinojen käyttö alkoi vähentyä.
2) Malariahoito
”Olli oli Viipurista, parturi ammatiltaan. Hän leikkasi isän ja miun tukat, hänelle annettiin kolikoita ja hän kävi ostamassa kylältä pilsneriä. Olli piti usein nuotiota rannalla. Hän sanoi kaikesta, että kyllä tää on saastasta, kyllä on saastasta. Mie kysyin isältä, miksi Ollista kaikki on saastasta. ”Ollilla on aivojenpehmennystauti,” isä sanoi ja tarkoitti kuppaa. Ollille oli tehty malariahoito, ne tehtiin päärakennuksen vasemmassa siivessä. Isä oli mukana niissä hoidoissa. Rankkaa se oli.”
Hoitajan poika, 40-luku
1800-luvulla neurosyfilis eli aivokuppa oli yleisin tautiryhmä mielisairaaloissa. Vielä 1930-luvulla sitä sairasti 12,6 prosenttia Rauhan potilaskunnasta.
Korkean kuumeen havaittiin auttavan kuppaan. Malariahoidossa potilaaseen tartutettiin malaria ja tämän annettiin kärsiä 10-16 kuumekohtausta, minkä jälkeen potilaalle annettiin parantavaa kiniiniä. Hoidetuista kolmannes tuli työkykyisiksi. Kolmannekseen hoito ei vaikuttanut, ja 10 prosenttia kuoli.
Penisilliinin keksiminen 40-luvulla syrjäytti malariahoidon ja lopulta neurosyfiliksen.
3) Lääkehoito
”Kun olin pieni tyttö, kävimme perheen kanssa saunassa sairaalan päärakennuksen alakerrassa. Rakennuksen oikeassa siivessä oli levottomien naisten osasto. Aina kun menimme iltaisin saunaan, sieltä kuului huutoa, sellaista tuskaista valitusta. Se huuto loppui vasta, kun tuli Largactil.”
Hoitajan tytär, 30-luku
Ensimmäinen psykoosilääke klooripromatsiini eli Largactil keksittiin 50-luvun alkuvuosina. Sitä on verrattu penisilliiniin, toisaalta sitä on nimitetty kemialliseksi lobotomiaksi. Joka tapauksessa Largactil aloitti merkittävän muutoksen, lääkehoidon aikakauden, ja syrjäytti nopeasti vanhat hoidot kuten lobotomian.
4) Insuliinihoito
”Kevään ensi kukat olivat juuri puhjenneet, kun väsynein mielin astelin tänne ennestään tuntemaani sairaalaan, jonne taas mieli masentuneena jäin. Kukista ja kauniista maisemista oli rikas luonto, mutta kuitenkin täällä elämä vaihtui ensin tuskiin ja kyyneliin.
Mutta tohtoritpa päättivät yhdessä, että insuliinihoito on tälle mammalle paras hoitotapa. Kun siellä shokissa lepäilin, niin kaikki turhat ajatukset ja pelot jäivät kylvettäjän luo kylpyammeeseen. Aika kului nopeasti valoisassa insuliinisalissa. Ensin oli pelko, ettei tuota shokkaamista taida kestää väsynyt ihminen, mutta se oli turhaa mielikuvitusta vain. Kun kello 07 aamulla riensimme neljän hengen voimalla osasto 16:een hoitoon, se oli kuin kyläreissu vain.
Toivon kaikkea hyvää sairaalan tohtoreille ja henkilökunnalle.”
Nimimerkki Hilima, Potilaslehti Pilke, 1960
Insuliinihoito aloitettiin Rauhassa 1940. Tutkimusten mukaan jopa kaksi kolmannesta hoidetuista hyötyi hoidosta väliaikaisesti. Tehoa on kuitenkin selitetty psykologisilla tekijöillä, kuten kuolemanvaaran tai yksilöllisen hoivan terapeuttisuudella. Psyykenlääkkeiden yleistyessä insuliinihoito lopetettiin.
5) Lobotomia
”Muistan, kun täällä käveli miespotilaita, joilla oli ohimossa kuoppa. Naisiakin varmaan oli, mutta heistä ei erottanut, kun kaikilla oli pitkät hiukset.”
”Huhuja niistä leikkauksista kuultiin, eihän sellaset salassa pysy. Äiti kysyi isältä, että millasta se lobotomia on. Isä kertoi, ja myö tietysti kuultiin.
Se tehtiin paikallispuudutuksessa, ohimo avattiin. Hoitajien piti olla kiinni pitämässä. Sitten kun operaatio tehtiin, kiinnipitämistä ei enää tarvittu. Leikkauksen jälkeen potilaan luona piti olla yötä päivää päivystäjä.”
Hoitajan poika, 40-luku
Vuonna 1949 lääketieteen Nobel myönnettiin Egas Monizille, joka oli kehittänyt mullistavan leikkaushoidon mielisairauksien hoitoon. Palkittu keksintö otettiin toiveikkaana käyttöön.
”Olin sairaanhoitajaoppilaana mukana lobotomialeikkauksessa Rauhassa. Potilaalla oli tunne, epämiellyttävä oire, että hänellä on rotanpesä kurkussa. Leikkaus tehtiin paikallispuudutuksessa.
Mieshoitaja piteli potilasta päästä. Leikkauksen aikana hän puhui potilaalle ja kysyi, joko Aarne rotanpesä lähti. Kyllä lähti, vastasi Aarne.”
Hoitaja, 50-luku
Rauhassa lobotomia kuului hoitovalikoimaan 1954-57. Leikkaukset tapahtuivat Tiurun sairaalan leikkaussalissa ja ne suoritti neurokirurgi Tapio Törmä Helsingistä. Koska neurokirurgeja ei ollut joka puolella, maakuntasairaalat jaettiin Helsingissä toimineille kirurgeille.
Ensimmäisenä vuonna Rauhassa leikattiin 32 potilasta, joista 6 kuoli. Yhteensä lobotomioita suoritettiin Rauhassa 80.
”SPR:n sairaalasta joku hoitaja tuli aina mukaan, hoiti instrumentit ja avusti. Mentiin tavallisesti lauantaina iltajunassa, yövyttiin sairaalassa ja aamulla leikattiin 2-3 leikkausta. Ehkä joka toinen kuukausi käytiin. Iltajunassa takaisin ja maanantaiaamuna normaali työpäivä. Se oli sunnuntaityötä juu, josta sai pienen korvauksen. Lobotomia oli yksi leikkaus muiden joukossa. Ei se umpisuolileikkausta kummempi leikkaus ollut.
Kyllä niitä useampi kymmenen tuli sentään tehtyä. Mutta se, mikä niiden tulos oli, se jäi leikkaajalle epäselväksi. Se jäi niiden psykiatrien vastuulle katsoa, miten siitä potilas hyötyi.
Se on kuin amputaatio. Aivokudoksen vaurioittaminen. Nämä psyykenlääkkeet, vaikka niitä joudutaan paljon käyttämään, niin ne on sentään parempia kuin tämmöinen toimenpide.”
Neurokirurgi Tapio Törmä Ylen dokumentissa Hulluuden historia
Rauhaan valmistui leikkaussali vuonna 1957, mutta heti samana vuonna leikkaukset lopetettiin. Suomessa leikkauksia jatkettiin 60-luvun lopulle.
6) Sähköhoito
”Yksi muisto, jota kannan koko elämäni mukanani, oli potilas Eeva H. Parikkalasta. Tein hänestä potilaskertomuksen. Eeva oli 60-vuotias ja oli saanut 1943-56 aikana yli 500 sähköshokkia. Hän pelkäsi vapisten noiden päivien palaavan takaisin. Itkimme molemmat häntä lohduttaessani.”
Hoitajaopiskelija, 50-luku
Sähköhoito tuli Rauhaan 1944 ja nousi nopeasti pääasialliseksi hoitomuodoksi. Se oli halpa ja helppokäyttöinen menetelmä. Jos volttimäärä oli liian pieni, potilas ei menettänyt tajuntaansa eikä muistiaan, vaan tunsi kovan sähköiskun. Vasta 60-luvulla sähköä alettiin antaa nukutuksessa.
Asiantuntijan mukaan 500 sähköshokkia kuulostaa epätodennäköisen suurelta määrältä, mutta alan tutkimuksessa on mainittu yksittäisiä henkilöitä, joille shokkeja on annettu jopa tuhat.
”Osa potilaista pelkäsi kovasti sitä sähköhoitoa. Lääkärit tekivät päätöksen, kenelle se annetaan. Hoitajat antoivat hoidon.”
Hoitajan poika, 40-luku
Jossain vaiheessa sähköhoitoa vieroksuttiin mutta se on edelleen toimiva ja käytössä oleva hoitomenetelmä.
”Lääkkeitä kokeiltiin, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Oleminen oli epätoivoista, että tännekö nyt jään.
Yhtenä päivänä lääkäri kutsui juttusille ja ehdotti, että voitaisiin kokeilla sähköhoitoa. Hän sanoi, että sitä ei ole nykyään paljon käytetty ja siitä saa kieltäytyä. Minä olin, että ilman muuta!
Sähköhoito tehtiin omassa huoneessani. Mukana oli lääkäri ja kaksi hoitajaa. Myös opiskelija kysyi, saako hän tulla. Annoin luvan.
Se oli pelastukseni. Masennus alkoi helpottaa, rupesin pärjäämään pakkoajatusten kanssa. Maailma alkoi näyttää valoisammalta, huomasin kauniit metsät ja järven.”
Nainen, 80-luku
Tunnemuseo 