1970-luvulle asti Rauhan sairaalan työntekijät asuivat sairaalan alueella perheineen. Asuntoja ja osastoja oli samoissa rakennuksissa, ja kaikki olivat tiiviissä kanssakäymisessä keskenään.
”Monet potilaat tunnettiin nimeltä, vieraammille niiattiin.”
”Osasto 5 oli suljettu osasto, jossa oli 88 potilasta. Meistä he olivat hirveän kilttejä. Saimme käydä siellä katsomassa vanhempia työvuoron aikana. Soitimme vaan ovikelloa ja potilaat huusivat, että tytöt tulee!”
”Kotitalossamme Pirttilässä potilaat asuivat alakerrassa ja perheet yläkerrassa. Siellä oli 18 potilaan avo-osasto. Yksi potilaista oli puutarhuri ja hän piti huolta pihasta. Hänellä oli tapana harjata koivujen rungot, että ne näyttivät siistiltä.”
Hoitajien tytär, 40-luku
”Potilaiden kanssa leikittiin ja pelattiin. Joskus ihmettelin, miksi jotkut aikuiset ihmiset haluavat leikkiä eivätkä osaa lukea. Myöhemmin ymmärsin, että he olivat kehitysvammaisia.”
”Ykkösellä oli noin 10-vuotias poika, ykkösen Pekaksi sanottiin. Hän oli kehitysvammainen. Siihen aikaan ei ollut muita paikkoja, ja kun eivät pystyneet perheessä pitämään, toivat Rauhaan. Pekan kanssa kävimme leikkimässä. Kun lähdimme uimaan, hänestä piti huolta aikuinen potilas, Toivo. Hän vahti, ettei Pekka hukkunut.”
Hoitajan poika, 40-luku
”Meillä kotona ei peloteltu eikä potilaita hulluiksi kutsuttu koskaan. Suhde oli luottavainen. Äiti sanoi, että jokaisessa ihmisessä on terve puoli. ”Vapaakävelijät” olivat tuttavia, joita tapasimme liikkuessamme alueella. Minulla on tunne, että lapset tekivät hyvää potilaiden terveelle minälle.”
Työntekijöiden tytär, 30-luku
”Olisin kutsunut koulukavereita Imatralta meille kylään, mutta he eivät uskaltaneet tulla, ”kun siellä on niitä hulluja.” Me olimme, että mitä hulluja? Missä niitä on?”
Työntekijöiden tytär, 40-luku
”Vanhemmat sanoivat, että Rauhan potilaitten kanssa saatte olla tekemisissä, mutta Tiurun potilaitten kanssa ette saa olla missään tekemisissä. Nimittäin Rauhan potilaiden tauti ei ollut tarttuva, mutta tiurulaisten oli. Oltiinhan myö tietysti tekemisissä kumminkin.” Tiurussa, noin 1 kilometrin päässä, toimi tuberkuloosiparantola.
Hoitajan poika, 40-luku
”Sen vanhemmat kielsivät, että potilailta ette saa ottaa karkkia. Otettiinhan myö tietysti silti. Irma oli sellainen, joka aina antoi karkkia.”
”Olimme keränneet kesälomalla kasveja, mutta osasta puuttuivat latinankieliset nimet ja yhtä emme osanneet nimetä. Isä sanoi, että hän tuntee biologin. Sitten yksi potilas tuli meitä kotiin auttamaan. Hän kirjoitti: Akillea millefolium, v. roseum. Siankärsämö, vaaleanpunainen muunnos. Hän oli miellyttävä herrasmies.”
Työntekijöiden tytär, 40-luku
”Olin äidin kanssa pesulassa pyykkiä hakemassa. Pitkästyin ja päätin lähteä ulos. Eteisessä minut kuitenkin pysäytettiin yllättäen. Edessäni oli suuret saappaat ja suuri mies. Mies kertoi olevansa joskus ihminen ja joskus vinttikoira. Hän muutti muotoaan saunan lauteilla, ja pahinta oli hänen mielestään vaihe, jossa hän oli puoliksi koira ja puoliksi ihminen. Kuuntelin kuin satua ja näin tilanteen mielessäni. Sitten äiti saapui paikalle ja lähdimme potkukelkalla kotiin. Kerroin äidille, mitä mies oli sanonut, mutta paikallisen tavan mukaan jutusta ei kuulemma tarvinnut niin välittää!”
”60-luvulla traktori kiersi ennen joulua ja tiputteli joulukuuset henkilökunnan pihoihin. Keväällä tuotiin istutettavia kukkia. Tiedostamattomalla tasolla lapsikin tunsi kuuluvansa johonkin suurempaan kokonaisuuteen, vaikkei sitä silloin osannut syvemmin analysoida. Yhteisöllisyys loi turvallisuutta.”
Työntekijän tytär, 60-luku
”Lasten kanssa leikimme pihalla kaikki yhdessä, mutta kun tuli aika lähteä syömään, erkanimme eri paikkoihin. Hoitajat ja lääkärit söivät yläkerran ruokasalissa. Talouspuolen henkilöstö, siivoojat, keittiö ynnä muut, söi murjussa vitosen alakerrassa. Osa kavereista lähti ylös, osa alas.”
Hoitajan poika, 30-luku
”Pyöräilen koulusta kotiin nykyisen golfkentän kohdalla. Aurinko paistaa ja mieli on keveä, kun silmiini osuu erikoinen näky kaukana tien päässä. Vaalea-asuinen nainen juoksee keskellä tietä käsiään heilutellen. Kun lähestymme toisiamme, huomaan naisen olevan ilman vaatteita. Naisen perässä juoksee kaksi hoitajaa kylpytakkia tai pyyhettä levitellen. Nainen saadaan kiinni juuri ennen kohtaamistamme ja minä ajelen eteenpäin. En jää kohtausta pohtimaan, koska ihmisten outoon käyttäytymiseen on tottunut, enkä muista asiasta edes kenellekään maininneeni. Se oli vain pieni, keväinen, ohimenevä näytelmä, jonka yksityiskohdat painuivat kuitenkin mieleeni.”
Työntekijän tytär, 60-luku
”Jollain tavalla siinä ympäristössä oli aina ihmisen kärsimys läsnä. Ja silloin 50-60-luvulla tuntui, että sen kärsimyksen edessä on jotenkin keinoton. Tuntui, että jotain keinoja haluaisi saada.”
Työntekijän tytär, 50-luku
Tunnemuseo 