”Mie olin käynyt 70-luvulla Leningradissa venäläisen maalaustaiteen museossa ja nähnyt siellä repineitä. Kun tilkkutyöni oli valmistumaisillaan, oli potilasretken kohteeksi valittu Repin-näyttely Retretissä.
Työn loppuvaiheessa oli ongelma, että mistä myö nyt tähän löydetään se reunakangas, joka kruunaa työn ja jatkaa kokonaissävyä ihan loppuun asti. Myö mentiin Kangas-Palaan, ja heti kohta kaikki jo yksimielisesti huusi wau, tää on fantastinen, bravo! Tehtiin työ valmiiksi, ja sitten olikin se retki.
Heti sisään tultuamme näin Repinin teoksen Jairuksen tyttären kuolleista herättäminen. Iso teos ja yhtä leveät kehykset kuin mitä myö tehtiin siihen tilkkutyöhön, kullattua puukoristetta.
Mie menin ihan sanattomaksi. Mie koin, että tällasen palkanko elämä antaa. Kun tuollaisen ison työurakan lopettaa, on onnellinen mutta myös melkein pelottavalla tavalla tyhjä ja väsynyt olo. Tulee semmoinen tunne, että mitä nyt, millä tämän tilan täyttää. Retretissä tuntui, että ne kehyksetkin just synkkas siihen riemuun, mikä meillä oli, kun löydettiin se reunakangas, piste iin päälle.
Siellä oli muitakin Repinin töitä, jotka puhutteli valtavasti ja mie koin, että tämä on elämän juhlaa. Tästä kiitos Rauhan sairaalan aktiiveille, jotka järjesti niitä Retretin-reissuja, monta. Mie näin Picasson, Chagallin, Aivazovskin, Repinin, ainakin. Ne oli mittaamattoman arvokkaita retkiä. Patsaspuistossa käytiin aina, se oli perinne. Rauhan keittiöltä otettiin ruuat mukaan.
Nykyään, kun rahalla arvotetaan kaikki, niin ei kukaan päättäjä suostuisi antamaan sellaisia rahoja. Ne pitäisivät sitä ihan mahdottomana. Että mielisairaalan potilaille järjestetään tuollaista kermakakkua.
Rauha vaan järjesti.”
Mies, 90-luku
”Äitini tuli sairaalan ensimmäiseksi psykologiksi aikana, jolloin ammatti oli Suomessa vielä lapsenkengissään. Äiti kuvasi sairaalan arjesta kaitafilmejä. Hän ymmärsi jo tuolloin, että sairaalan elämä olisi dokumentoinnin arvoista. Itse esiintyjät katselivat itseään mieluusti valkokankaalta, kun filmejä katsottiin yhdessä juhlasalissa. Tuolloin ei ollut vielä televisiota, joten kaikki omatoiminen ajanviete oli kysyttyä.
Tärkeä oli myös potilaslehti Pilke, joka ilmestyi 1950-60-luvulla. Sen selkärankana oli pystyvien ja innostuneiden potilastoimittajien joukko. Tämä kulttuurilehti sisälsi novelleja, runoja ja muita tekstejä, joita siihen aikaan osastoilta lähetettiin varsin paljon. Kuvituksena oli grafiikkaa, joka kaiverrettiin puulevyille ja joskus jopa jokaiseen lehteen erikseen maalattuja originaaliakvarelleja. Teksti kirjoitettiin vahalle ja painettiin käsin veivattavalla monistuskoneella. Joka osaston käyttöön tehtiin kaksi lehteä.
Tämänkaltaiset aktiviteetit kertovat tietenkin siitä muinaisesta ajasta psykiatrisessa sairaanhoidossa, jolloin sairaalassa viivyttiin kauan. Nykyisinhän ihmiset, jotka pystyvät toimittamaan lehtiä, lähetettäisiin saman tien avohoitoon.
En haikaile menneeseen. Monessa asiassa kuten ihmisen psykodynamiikan ymmärtämisessä ja lääkehoidossa on menty paljon eteenpäin, jos kohta viime aikoina myös taaksepäin. Kuitenkin se yhteisöllisyys ja pitkäaikainen tuki, mitä parhaimmillaan vanhan ajan sairaaloissa oli, puuttuu nykyisin joka paikasta.”
Psykologin tytär, psykologi, 50-60-luku
RAUHASSA KÄYTETTYJÄ TERAPIA- JA TYÖMUOTOJA
Fysioterapia, toimintaterapia, työterapia, puutyöt, puutarha, kudonta, ompelu, liikunta, kerhotoiminta, retket ja matkat, taideterapia, musiikkiterapia, draamaterapia, kirjallisuusterapia, kirjansidonta, kirjapaino, potilaslehdet, potilasyhdistys, kirjastotoiminta, psykoterapia, yksilöterapia, ryhmäterapia, miljööterapia, perheterapia, hengelliset tilaisuudet, viihdetilaisuudet, psykiatrinen sosiaalityö, sielunhoito.
Tunnemuseo 