”Olen etsinyt kiveä pitkään, mutta melkein kaikki kivet ovat täällä samanlaisia. Hautausmaa on metsäinen ja puinen, kuin hautakätkyt metsän kainalossa. Kuljen hitaasti yhtä hautarivin väliä. Silmäni etsivät nimeä, ja sitten – löydän sen! Siinä se on – Hilja.
Elin aiemmin Länsi-Suomessa. Jostain lapsuuteni ajoilta muistan kuulleeni, että eräs kaukainen sukulaiseni olisi hoidettavana jossain Itä-Suomen mielisairaalassa. Asiasta puhuttiin häpeillen ja yleensä vaiettiin. Nyt sain tietää, että tuo sukulainen, Hilja, oli äidinäitini sisar, joka oli joskus 1950-luvulla sijoitettu Rauhaan.
Myöhemmin tapaan sairaalan entisen hoitajan. Kun kerron Hiljasta, hän ilahtuu ja sanoo muistavansa Hiljan, vaatimattoman, hiljaisen ihmisen. Hän kertoo, että kukaan ei koskaan käynyt Hiljaa katsomassa.
Tunnen polttavaa häpeää sukuni puolesta.
Ihmettelen, odottiko Hilja koskaan vieraita? Miten jouluina ja juhlapyhinä, odottiko hän jonkun tulevan? Odottiko hän postia, korttia tai jonkun muistavan hänen syntymäpäivänsä? On vaikeaa kuvitella, ettei hän olisi joskus odottanut, että häntäkin muistettaisiin.
Huomasiko hän laulujoutsenet keväisin Saimaan yllä? Tunsiko hän kaipuuta, kun hanhet ja kurjet järjestäytyivät muuttoa varten kirpeinä syysaamuina? Tiesikö hän sukulaisistaan, jotka asuivat etäällä, toisella puolella Suomea?
Oliko hän ollut laitoksessa jo silloin, kun sota oli syttynyt? Oliko hän ollut sairaalassa jo Viipurissa? Oliko hän ollut kaikki 69 ikävuottaan suljettuna laitokseen? Miksi en saa tietää enemmän?”
Pirjo Mellanen, lyhennetty ote kirjasta Joutseno, muistojen lipas
Tunnemuseo 