”Osastolla huonekaverikseni tuli Tuulikki. Hän luki miulle iltasatuja, ja meillä oli hyvin hauskaa. Meitä käytiin välillä kieltämässä, että ei saa nauraa niin kovaa.
Kerran keksittiin, että meidän pitää saada oma hoidokki. Joku pieni eläin. Eihän myö tietenkään oikeaa eläintä voitu sinne saada, joten tehtiin sellainen itse kävyistä ja tulitikuista. Se asui pöydällä lautasella, ja sille annettiin aina vähän ruokaa. Se näytti meistä koiralta tai porsaalta, joten annoimme sille nimeksi Koipo.
Kun lääkäri tuli osastolle pitämään luentoa, niin meillä välähti, että otamme Koipon mukaan. Pantiin Koipo naruun ja vedettiin se käytävää pitkin perässä sinne luennolle. Ihan pokkana vaan mentiin. Että meillä oli hauskaa. Katsottiin, että kuinka paljon menee hulluuden piikkiin.
Sitten Koipolta pettivät jalat, se menehtyi. Hautasimme Koipon Setälän eteen suuren kuusen juurelle ja laitoimme sille kynttilän punaiseen venetsialaislyhtyyn. Sitä sitten huoneen ikkunasta katseltiin.
—
Meistä tuli Tuulikin kanssa ihan oikeat ystävät. Ruvettiin käymään avannossa ja jonkin verran matkustettiin. Seuraavana kesänä mentiin yhdessä Rauhaan uimaan.
Tuulikki oli varsin värikäs persoona. Originelli. Lahjakas, älykäs, ystävällinen, hauska. Hänellä oli hirveän hyvä yleistieto ja hirveesti resursseja kaikin puolin. Mutta joku häntäkin vaivasi. Ei se aina järjestä oo kiinni, sen olen huomannut.
Meillä oli yhteisiä harrastuksia. Käytiin teatterissa paljon ja konserteissa, luuhattiin museoissa ja molemmat luettiin paljon. Sitten oli se hulluttelupuoli. Kummallakin oli mielikuvitusta ja molemmat oltiin vähän hassuja.
Kun Tuulikki täytti 60, käytiin Tallinnassa sitä porukalla juhlimassa. Tein hänellä yhden taulun syntymäpäivälahjaksi. Sen nimi oli Diiva. Se oli vähän niin kuin Tuulikki.
Pian sen jälkeen Tuulikki sairastui parantumattomasti. Hän oli monta kuukautta sairaalassa. Kävin häntä katsomassa sairaalassa joka toinen päivä.
Ehkä se oli parasta mitä sairaalasta sain. Ystävän.
***
En tiedä, mitä edes sairaalalta odotin, mutta jotain hoitoa. En oikein sellaista kokenut saavani. Sen ymmärrän, että olin silloin säilytyksessä, koska minulla oli itsetuhoisia ajatuksia. Mutta eihän siihenkään pelkkä oleminen auta.
Keskustelua kaipaisin tuommoisiin paikkoihin, asiantuntijoiden kanssa. Hirmu hyvä asia on, jos myös kokemusasiantuntijoita otetaan osastolle ja niidenkin kanssa voi jutella. Se asia on hyvä.
Hirveän kaunistahan siellä oli, ihanat paikat olla. Käsitöissä oli hirveän mukavaa. Se oli usein päivän pelastus.
Mitään kammoa ei kuitenkaan jäänyt. Aika kultaa sitten ne vähätkin muistot.
Ymmärränhän mie sen, että kun ihminen on täysin sekaisin, niin johonkinhan se pitää viedä. Nyt heitä kävelee täällä, enempi ja vähempi. Siinä mielessä mielisairaalat ovat olleet tarpeellisia. Ja varmasti ovat vieläkin monille. Miun kohdalla se ei ollut ratkaisu.
***
Tänä päivänä en osaa sairautta oikein traagisenakaan pitää. Olen alkanut ajatella, että tämä on vain yksi sairaus muiden joukossa. Joltain menee jalka poikki, toiselta vähän sekoaa nuppi.
Toivoisin, että mieleltään sairastuneet ihmiset pystyisivät ajattelemaan, että en ole sen huonompi tai tyhmempi tai kelvottomampi tai epäkelpo tässä yhteiskunnassa. Vaikka minulla on tämmöinen sairaus. Kuka niitä itse haluaa. Ei kukaan, mitään sairautta. Se vaan pitää hyväksyä.
Sitähän on hirveästi mietitty, mikä minun kohdalla sai tämän puhkeamaan. Eikä sitä loppujen lopuksi kukaan ole saanut selville. Monet lääkärit tämän tyrmää, mutta itse oon ajatellut aivokemiaa, että siellä nyt ei vaan synopsit sykyttäneet sopivasti. Sitten tuli työuupumus, joka kaatoi.
Nyt en enää oo vuosiin syönyt lääkkeitä eikä käynyt terapiassa. Mutta ei siinä auttanut Rauha eikä siinä auttanut muukaan osasto. Terapia auttoi. Katson parantuneeni. Mutta olen mie tehnyt töitä sen eteen. Paljon pystyy itse tekemään itsensä eteen, eikä mikään asia edisty, jos ei itse rupea tekemään.
On miulla edelleen taustalla semmonen pieni pelko, että voiko se uusia. Ei se kokonaan ole hävinnyt, vaikka kuinka hyvin voi. Kyllä se sen jäljen jättää.
***
Eilen just kaverin kanssa naurettiin, että kohta käy niinkun töissä, tulee eläkeuupumus, jos ei ymmärrä vähän lyödä jarrua noille menoille. Niin paljon on kaikkea mielenkiintoista. Ja kun kerran pääsee, kun ei ole sitä työestettä. Nyt pitäisi kiitää joka suuntaan ja koko ajan olla menossa ja puuhaamassa. Ja matkustamassa.
Viime talvena olimme miehen kanssa pari päivää Rauhan kylpylässä. Käytiin myös siinä Setälän pihassa Koipon haudalla.
Joskus kaupassa, kun vedämme ostoskärriä, mies sanoo sitäkin Koipoksi.”
Nainen, 90-luku
Kuva: Koipo haudattiin sairaalan pihalle kuusen alle. Kuvaaja Hanna Koikkalainen.
Tunnemuseo 