Äiti

”Pienessä kylässä Karjalassa tarvittiin puuseppää tekemään perheelle pesukomuuttia. Kaupungista tuli komea, puusepän opin käynyt nuori mies työtä tekemään. Ison perheen tyttäristä yksi kiinnitti puusepän huomion, ja kävi niin, että pian vietettiin häitä. Parille syntyi kaksi lasta.

Kun sota syttyi, evakkoon lähdettiin raskain mielin. Asuntoa piti vaihtaa monta kertaa. Välillä perhe asui saunakammarissa, jossa oli niin kylmä, että vesi jäätyi yöllä ämpäriin. Nuori äiti oli usein hyvin väsynyt. Hän ei jaksanut tehdä kotitöitä, ja mies pyysi oman äitinsä avuksi. Kun topakka anoppi huomautti siivouksen tarpeesta, nuorikko suuttui ja käski tämän lähteä. Hän itse ei uupumukseltaan jaksanut kuin maata. Mies oli rintamalla ja vaimolla oli vastuu kaikesta. Puute oli kova: lasten vaatteetkin jäivät pieniksi ja uudet piti tehdä vanhoista vaatteista. Sisar pääsi sentään joskus auttamaan.

Kotona ollessaan mies oli vaimolleen vihainen ja moitti saamattomuudesta. Vaimo oli niin huonossa kunnossa, että yhtenä päivänä hän pyörtyi pihalle. Naapuri vei hänet lääkäriin, ja selvisi, että hän oli raskaana. Tilanne oli toivoton, mutta kolmas lapsi oli tulossa.

*

Synnyin tammikuun paukkupakkasilla uudessa kodissa Länsi-Suomessa. Tulimme hevoskyydillä sairaalasta kotiin, minut oli kääritty täkkiin. Sisko ja veli saivat elävän nukkevauvan. Äiti ei jaksanut vahtia vilkkaiden tenavien touhuja, mutta vauvan hän hoiti, piti vierellään lämpimänä ja imetti.

Sota päättyi ja isä palasi kotiin. Yhteiselämä ei sujunut. Lopulta isä otti vanhemmat lapset mukaansa ja muutti veljensä luokse toiselle paikkakunnalle. Minut pienimpänä laitettiin lastenkotiin.

Äiti toimitettiin Rauhan sairaalaan, kauas kotoa. Isä otti eron.

Vuoden päästä isä hankki uuden kodin, haki minut lastenkodista ja pyysi mummon hoitamaan meitä. Mummo oli kuuro, mutta hoiti kodin ja lapset. Esiliinaa nykimällä sain hänen huomionsa. Kun halusin voileivän, silitin kämmentäni. Ympärillä oli mukavia ja turvallisia ihmisiä.

Vaan elämä muuttuikin pian toisenlaiseksi, kun isä toi meille kotiin vieraan tädin. Isä sanoi, että saatte uuden äidin. Minä en halunnut uutta äitiä, olihan meillä mummo ja sisko, joka osasi huolehtia. Tunsin alusta asti jotain pelonsekaista vierastusta. Täti oli sotaleski, jolla oli kaksi lasta, ja tyttärestä sain leikkikaverin. Rakennettiin talo, elämä alkoi sujua jotenkuten.

*

Rauhan sairaalasta tuli isälle tieto, että äiti oli kuntoutunut niin hyvin, että voisi palata perheensä luo. Isä ilmoitti, ettei se käy, koska hän oli jo mennyt uusiin naimisiin.

Äiti jäi Rauhaan.

Me lapset emme tavanneet äitiä, eikä meille puhuttu hänestä. Vasta kun olin 10-vuotias, olin muiden mielestä tarpeeksi iso tapaamaan äitini. Matkustimme siskon ja veljen kanssa Rauhaan. Äiti asui osastolla, jossa oli hyväkuntoisia potilaita ja teki töitä sairaalalle.

Tapaaminen oli outoutta täynnä. Kohtasin minulle täysin vieraan ihmisen, joka kuitenkin oli oma äitini. Äitikään ei heti tuntenut minua, mutta sitten hän huomasi luomen nilkassani ja tunnisti minut siitä.

Minulla ei ollut mitään tunnesidettä äitiin. Olin oppinut tuntemaan vain äitihäpeää. Kun äitipuoleni hermostui minulle, hänen valttinsa oli muistuttaa äidistäni. Hän sanoi, että samanlainen olet kuin äitis, sinne sinäkin kuuluisit. En helposti itkenyt, mutta silloin itketti. Hoin itselleni, että en ole hullu. Kenellekään en kehdannut puhua äidistäni.

Äitipuolta kohtaan tunsin pelkoa, koska hän oli ankara ja joskus äkkipikainen. Yritin olla kiltti ja huomaamaton, mutta silti sain usein moitteita enkä hyväksyntää oikein milloinkaan. Ei elämä silti äitipuolellekaan ollut helppo. Ehkä hän turhautui, koska olimme vastakohtia hänen omille lapsilleen.

Isä katsoi viisaammaksi olla puuttumatta. Sen kerran kun kantelin hänelle, heille tuli hirveä riita. Kestin mieluummin kaltoinkohtelun kuin riitelyä. Minulla oli kaksi äitiä, mutta ei yhtään äitiä. Sisko oli äidin korvike. Pienenä en kärsinyt asiasta, se vain oli ihmisen osa. Kun 10-vuotiaana aloin ymmärtää tilannetta, ahdistuin, ja halusin sulkea oman äitini pois elämästäni.

*

Vasta 30-vuotiaana kun sain omia lapsia, äidin merkitys alkoi aueta. Olin vieraillut äidin luona sairaalassa, mutta lähinnä velvollisuudesta. Ei löytynyt puheenaiheita, molemmat vierastimme toisiamme. Kun sain lapset, heistä tuli minulle niin läheisiä ja tunnemaailmani muuttui niin, että rakkaus omaan äitiini heräsi. Minulla oli kova hoivavietti, mutta en ollut osannut suunnata sitä äitiini.

Sitä aikaa ei kestänyt kauan. Äitini kuoli Rauhassa, kun lapseni olivat ihan pieniä. Sain kuitenkin kertoa heistä äidille kirjeissä ja näyttää kuvia. Kerran kävin näyttämässä äidille ensimmäistäni. Myöhemmin sain vielä kuopuksen. Olin silloin 36, samanikäinen kuin äiti minut saadessaan.

Äitikulta.”

Tytär, 40-70-luku.

Kertojan äiti asui Rauhassa sodan jälkeisinä vuosikymmeninä: ”Äitisuhteeni on muotoutunut kivun kautta kaipaukseen. Heikosta alusta huolimatta me lapset löysimme paikkamme elämässä. Kaikki löysivät ammatit ja työpaikat, tuli lapsia ja lapsenlapsia. Olin haaveillut perheestä ja löysin mukavan miehen, joka kannusti ja auttoi kotitöissä. Lapsia hoidin aluksi kotona, myöhemmin vein heitä harrastuksiin. Pidin sitä tärkeänä, koska itsellä ei ollut mahdollisuutta harrastuksiin. Nyt yli 70-vuotiaana aloitin lastenlasteni kanssa uuden harrastuksen – laskettelun. Koskaan ei ole liian vanha oppimaan uutta.”